Laulu koti-ikävästä oli mielenkiintoinen kokemus

Oona Pisilä 8A

Oulun kaupunginteatterin kantaesitys Laulu koti-ikävästä perustuu samannimiseen palkittuun dokumenttielokuvaan, jonka on ohjannut Mika Ronkainen. Näytelmä oli mielenkiintoinen kokemus erilaisine musiikkiesityksineen.

Tositapahtumiin perustuneen esityksen teema on ruotsinsuomalaisuus, sekä toisen päähenkilön Kai Latvalehdon identiteettikriisi, joka oli ikään kuin lauennut Kain oman pojan Oivan syntymästä. Keskeinen osa näytelmää on myös Kain ja hänen isänsä Taunon isä-poikasuhde, joka syvenee heidän matkansa aikana Oulusta Göteborgiin ja takaisin. Pientä erilaisuutta näytelmään tuo se, että yksi roolihenkilö on Mika Ronkainen, joka kuvasi dokumenttielokuvaa. Matkan aikana Kai ja Tauno muistelevat vanhoja Ruotsin aikoja ja tapaavat vanhoja kavereitaan, kuten Maukan ja Kain kaksi lapsuudenystävää.

Näytelmän roolivalinnat olivat hyvin onnistuneet, koska kaikki näyttelijät sopivat omiin rooleihinsa ja tekivät esityksestä mielenkiintoisemman. Kain ja Taunon keskustelut autossa kävivät välillä vähän pitkäveteiseksi, mutta aiheeseen liittyvät musiikkiesitykset olivat mukavia piristyksiä keskusteluiden välissä.

Vaikka näytelmässä oli paljon keskustelua samoista aihepiireistä, lavasteita ja rekvisiittaa käytettiin hyväksi, ja kohtaukset olivat näin monipuolisempia. Valaistuksella saatiin luotua hienoa tunnelmaa eri kohtausten ympärille, ja vaikka lavalla saattoi olla monia eri henkilöitä yhtä aikaa, oli helppo pysyä mukana, kuka puhuu ja missäkin, kun valospotit oli kohdistettu puhuviin henkilöihin.

Näytelmän aihe ei ollut itselleni erityisen mielenkiintoinen, mutta näyttelijäsuoritukset ja musiikki jäivät positiivisesti mieleen. Katsomossa näkyi paljon iäkkäämpiä ihmisiä, joille aihe oli varmasti tärkeä. Toisaalta oli mukava olla katsomassa juuri tuollaista aihetta koskevaa näytelmää, kun asiat näki vähän erilaisesta näkökulmasta. Kokonaisuudessaan esitys oli hyvin toteutettu, monipuolinen esitys, jota oli mukava seurata.

Saaren koulun 8. luokat tekivät teatteriretken Ouluun 20.2.2015.

Kun olet Addams

Miia Pietilä 8C

Kävin Oulun kaupungin teatterissa katsomassa Pertti Sveholmin ohjaaman The Addams family -musiikkikkomedianäytelmän. Näytelmässä katsojat kuljetettiin mukaan perheen yhdessäeloon. Aiheena oli Wednesdayn (Lotta Vaattovaara) rakastuminen nuoreen Lucakseen (Antti Annola), mutta myös äidin (Merja Larivaara) ja isän (Kari-Pekka Toivonen) huoli Wednesdayn aikuistumisesta ja itsenäistymisestä.

Näytelmä oli hyvin mielenkiintoinen ja eloisa. Yksi, minusta mahtavin lisäys oli lavan edessä Henna Linkon johtama orkesteri, joka soitti hyvin taidokkaasti näytelmän tilanteeseen sopivia kappaleita. Se nostatti tunnelmaa todella paljon ja ainakin minulle se aiheutti myös kylmiä väristyksiä. Myös lavasteet, puvut ja taitava tanssiryhmä saivat suorastaan vereni hyytymään ihastuksesta. Lavasteet olivat Jyrki Sepän taidon jälkeä ja todella hienot. Ne myös vaihtuivat tarpeeksi useasti. Puvustuksen on loihtinut Pasi Räbinä, jolle suuret kiitokset hyvin kauniisti luoduista vanhanaikaisista puvuista!

Näytelmässä hienoa oli myös sen kauniisti kuvattu juoni, joka oli myös helposti seurattavissa. Lisäksi näyttelijät olivat minusta erinomaisia. Erityisesti haluaisin mainita Merja Larivaaran ja hänen aviomiehensä Kari-Pekka Toivosen loistavat suoritukset ja eläytymiset. Haluan myös mainita Aki Louhelan hyvän eläytymisen hänen hauskaan ja erikoiseen roolihahmoonsa Festeriin, joka oli Addamsin perheen henkilökohtainen palvelija ja oli rakastunut myös kuuhun.

“Perhe ensin, perhe sitten”

Hilja Rautio 8A

The Addams Family on Pertti Sveholmin ohjaama runsaalla huumorilla höystetty musiikkinäytelmä, joka perustuu Charles Addamsin luomiin hahmoihin. Se kertoo Central Parkissa asuvan goottiperheen erikoisista, mutta läheisistä suhteista sekä perheen tyttären yrityksestä olla normaali rakastamansa pojan vanhempien silmissä. Näytelmässä nouseekin vahvasti kysymys, mikä lopulta on normaalia. Kaikkien keskiarvojen noudattaminen vai sittenkin vaan omana itsenään oleminen? Toinen näytelmässä esille tuleva seikka on rehellisyys, jota perheen äiti pitää itsestäänselvyytenä, kunnes saa kuulla salaisuuden.

Näytelmän pääosissa seikkailevat perheen vanhemmat Gomez ja Morticia (Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara) sekä heidän tyttärensä Wednesday (Lotta Vaattovaara) ja tämän poikaystävä Lucas (Antti Annola). Kaikki hahmot ovat hyvin persoonallisia ja näyttelijät ovat onnistuneet rooleissaan todella hyvin. Jokaisella hahmolla on näytelmässä myös itselleen ominaista musiikkia. Mm. perheen isän kohdalla musiikki on usein haikeaa ja epätoivosta, kun hän on ongelmissa perheensä naisten kanssa.

Musiikkia käytetään näytelmässä taitavasti: Jo alusta lähtien se saa kuulijan ja katselijan mukaan oikeanlaiseen tunnelmaan, eikä se tee näytelmästä yhtään pitkäveteistä. Näytelmän keskellä musiikki toimii kuin korostettuina vuorosanoina. Monen kappaleen aikana tanssii myös ryhmä hienoine koreografioineen ja aiheeseen kuuluvine asuineen. Jopa musiikkia soittavan bändin jäsenet on maskeerattu ja puvustettu näytelmän mukaisesti. Kokonaisuus on vaikuttava.

Jos näyttelijät, musiikki ja asut ovat vaikuttavia, sitä on myöskin lavastus! En olisi ikinä uskonut yhteen teatterisaliin mahtuvan niin monta eri lavastetta ja tapahtumapaikkaa. Kartanoa kuvattniin aan sisältä ja ulkoa, katolta ja kellarista. Sen lisäksi on porttia, metsää, kidutuskammiota ja mustanpuhuva makuuhuone. Lavasteet vievät paljon huomiota ja pienetkin efektit, kuten lentävät lepakot tai sirppikuu taivaalla saavat olon tuntumaan, niin kuin olisi itse siellä paikalla. Kaikesta siitä lavasteen määrästä huolimatta paikat vaihtuivat nopeasti ja huomaamattomasti kohtausten välissä tai musiikin aikana.

Kokonaisuudessaan siis näytelmä oli mahtava kokemus, eikä pitkä näytös kyllästyttänyt kertaakaan. On vaikea keksiä asioita, joista en pitänyt, ainakaan niitä ei nyt tule mieleen. Suosittelen näytelmää erityisesti huumorinnälkäisille ja niille, jotka haluavat nähdä jotain vähän “erilaista”. Tai mistä sitä tietää, kenelle tämä on erilaista ja kenelle ei: “Hämähäkin normaali on kärpäselle kauhistus.”

Rock-kukkoilua Poika Mancinin tyyliin

Miia Pietilä 8C

Perjantaina 4.10. Saaren yläkoulun ilmaisutaidon ja valinnaismusiikin ryhmät kävivät Oulun kaupunginteatterissa katsomassa Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan perustuvan Poika Mancini -näytelmän. Näytelmän on ohjannut Janne Kuusitie, joka on oululainen teatteriohjaaja. Pääosaa taidokkaasti näyttelee Mikael Saari, joka minusta näytteli osansa erittäin hyvin ja osasi eläytyä loistokkaasti. Hän oli minusta juuri sopiva pääosaan ja toi tiettyä särmää mukaan. Näytelmässä on myös hyviä sivuhenkilöitä, heistä esimerkkinä mainitsen ainakin “oululais-blondia” näyttelevän Lotta Vaattovaaran ja uskonnollisen Heta Keskinarkauksen. Myös kaikki muut näyttelijät osasivat roolinsa todella hyvin ja tekivät kaikki liikkeet oikeaan aikaan. Myös Miss Farkku-Suomesta tuttu Välde ja muut yhteiset henkilöt tuovat lisää mielenkiintoa esitykseen. Näytelmästä kuitenkin vie suuren osan Röyhkän musiikki, mikä ei ole minusta ollenkaan huono asia, sillä kaikki esitetyt kappaleet olivat todella hyviä, taidokkaasti soitettuja ja sopivat tilanteisiin loistavasti. Musiikin sovituksesta ja bändistä vastaa Tommi Saha. Kappaleet toivat esitykselle huikean alun ja lopun, nostattivat ihan kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa.

Bändi / keskellä istuu Poika Mancini

Poika Mancini tuo minusta  Suomen rockhistoriaa ja 1980-lukua hyvin esille. Nimihenkilö tulee etelästä hämmentämään rock-elämää soittaen kitaraa, olemalla erilainen ja hurmaten tyttöjä. Mancini haluaa tähdeksi, olla niin kuin John Lennon ja sitä hän tuleekin olemaan. Poika Mancini oli minusta hienosti tehty esitys ja suunnattu kaikille ihmisille, joilla on vain kiinnostusta teatteriin lähteä sitä katsomaan. Minä pidin esityksestä hyvin paljon ja siinä oli tiettyä hohdokkuutta kaikkien kappaleiden ja Miss Farkku-Suomen Välden ja monen muun asian myötä. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan!